Tää on verta, ei kyynelii..

Veri vuotaa näistä käsistä,
mutta sä et käsitä,
musta vaan tuntuu,
et kukaan ei välitä,
koska ne ei nää,
mitä on mun sisällä,
mun sydämessä,
liian syvällä.

!

Opettelen rakastamaan itseäni enemmän. Opettelen rakastamaan elämää enemmän. Opettelen arvostamaan asioita enemmän. Opettelen myös antamaan anteeksi. Itsellenikin saan antaa anteeksi.

Haluisin vaan hengittää

Mä haluisin vaan pysähtyy ja hengittää,

ees vähän korkeemmalla lentää tääl,

ja pakko taistella ku pakoon ei pääse,

tää taistelu, ehkä joskus taakse jää se,

ja möröt ei mua enää seuraa,

turhan monesti kuitenkin liian lähel reunaa,

en kai koskaan lopeta tätä juoksemista,

mitä kaikkee pakenen, pitkä on lista,

tuntuu et jokainen reitti vie lähtöpisteeseen,

aina uudestaan sorrun samaan virheeseen,

vaikee lentää ku siivet rikki hakattu,

mut ja mun tunteet seinään nakattu,

ja joku mun pään sisäl huutelee,

pitäs pysähtyy ja oppii kuuntelee,

mut mä huudan takas et ääni vaikenis,

et se katois ja lopulta pois menis,

tääl välil vaikee ittensä peilistä tunnistaa,

ei auta et maailmalta silmänsä ummistaa,

tää on mun maailmaa, mun näkökenttä sekava,

samal elän unelmaa?, samal aivan HUKASSA!

 

 

Tämmöstä tekstiä syntyy aamuyön pimeinä tunteina ku ei vaan saa unta..

Hello again!

Jääny hetkeks tää kirjottaminen. Blogin pitäminen. Ei oo ollu voimia. Ei oo kiinnostanu. Nyt tuli mieleen et vois kirjotella taas. Saapahan maailma lukea mitä mulle kuuluu. Niin, mitä mulle kuuluu? Helvetin vaikee kysymys. Ei siihen voi vastata yhellä sanalla. Eikä kahella. Mä en tiedä. Hyvää sekä huonoa. Kait se valo yrittää paistaa tähänkin risukasaan. Tunnen itseni tällä hetkellä risukasaksi. Tuntuu et mulla ei oo arvoa, ei merkitystä. Ei paikkaa täs maailmassa. Ja mul on paha olla. Tai sit oon vaan sokee. Ja pessimisti. Ei, oon oikeesti optimisti. Ainakin puolet ajasta. Optipessimisti. Tai jotain sen suuntasta.

Aikaa on vaa kulunu, tuntuu et pari kuukautta on taas vaa melkeen niinku lipunu ohi. Paljon ollu sitä tunnetta et kattelee vaa omia tekemisiään vierestä. Tää on elokuvateatteri. Tää mun elämä. En tiedä pitäskö nauraa vai itkeä. Ehkä molempia. Ja onhan täs molempia tullu tehtyä. Paljon suuria tunteita. Paljon elämän miettimistä. Silti tuntuu et ne vastaukset ei ikinä aukene. Ainakaan vielä.

Yks iso asia: mä oon alottanu nyt traumapsykoterapian. (Vai mikä se oli?) Noh, kuitenkin, uskon et siitä on mulle apua. Siitä on jo ollu mulle apua, vaikkakin vasta muutamia kertoja käyny. Mä sain kokemuksen heti ekalla terapiakäynnillä et tässä on ihminen joka voi auttaa, eli mahtava homma.

Tässä tämä vuodatus tällä kertaa. Nyt kun taas innostuin niin kirjottelen piakkoin lisää. :)

sydän hiljaa itkee

Pää täynnä on kysymysmerkkejä,
ajatuksista ei saa selkeitä,
ne vaan juoksee liian kovaa,
eikä mulla oo seinää mihin nojaa,
ja pelko mun mieleni valtaa,
se johtaa mua harhaan,
oon ihan yksin täs loukussa,
niinku mato riippumas koukussa,
yksin oman mielen vankina,
ei kahleita, silti vankila

välil tunnen olevani sitkee,
mut mun sydän hiljaa itkee,
ilman avaimii ei kai lukot aukea,
elämä sumua olotila raukea,
pieni tyttö mun sisällä kai asuu,
se joka ei oo saanu joskus apuu,
patoutuneita sen kyyneleet,
sanatkin kai pois lentäneet,
oikeesti se tyttö haluis huutaa,
mut se hymyilee ei osaa enää muuta,
ei olotilaa puhumalla pois saa,
onko enää mitään mikä helpottaa

liian raskaalta tuntuu tää elämä,
joku sano et on eteenpäin mentävä,
välillä on olo niin lentävä,
toisinaan mieli on selkeä,
ehkä mä mietin liikaa tätä kaikkee,
mut ei vaan jaksa, tää on nii vaikeet,
mun päässä vieraita ajatuksia,
sinne kuulumattomia,
ääniä niin kaukaisia,
mikähän tän kaiken laukaisija,
mul on paha olla en haluu olla hengissä,
mut ei kai helpompaa muidenkaan kengissä,
mä toivon vaan et joku näkis mun hädän,
olis mun vierellä pysähtys tähän.

Unta ja unettomuutta.

Nukkumaan meno ja pelko. Turvattomuus. Aamuyöstä heräily. Painajaiset. Aamuahdistus. Sekavat ajatukset. Pelko tulevasta päivästä. Toivottomuus. Ja aivan liikaa univelkaa. Näistä on minun yöni ja aamuni tehty.

Tästä voi silti tulla hyvä päivä. Toivon ainakin. Ei, en toivo, uskon niin. Jos jotain haluaa siihen täytyy uskoa. Uskoa ja juosta kohti maalia. Pienin askelin kohti suurempaa päämäärää. Pitää vaan muistaa edetä tarpeeksi hitaasti. Nyt ei ole kiire. On aikaa. Aikaa joka ahdistaa, mutta aika kuluu ja elämä menee eteenpäin. Omalla painollaan.


Uskallatko nukahtaa,
antaa mörköjen mennä,
Unimaailmaan sukeltaa,
siellä hetken lennät,
Aamuyö niin loputon,
uni päästää irti,
Aika hidas lohduton,
mutta aamu tulee silti.

Ulkopuolella

Sekamelska sisälläni,
Olen ulkopuolella itsestäni,
Kuljen täällä kuin aave,
Tasapaino kaukainen haave,
Tyhjyys minut valtaa,
Mikä totta mikä harhaa,
Olenko olemassa ollenkaan,
Kun en pysty edes tuntemaan.

Kipeät kyyneleet

Mä oon vaan itkeny. Niitä itkemättömiä  itkuja. Tukahdutettua tuskaa. Se ei pysyny enää sisällä. Mä oon vaa itkeny ja itkeny ja tuntunu et ei se helpota, ei se lopu. 4 päivää siinä meni. Loppujen lopuksi siitä kai oli hyötyä. Saanu jotain ulos. Vaikka liikaa on vielä sisälläkin. Liikaa tuskaa.

Joskus ihminen vaan tulvii yli. Välillä taakkaa on kevennettävä. Jotenki se paha olo aina näkyy. Ja jotenki se aina tulee ulos. Sillon kun on tullakseen.


Kaunis elämä,
palasiksi murtunut,
Kaunis kyynel,
tuskasta syntynyt,
Kaunis kosketus,
mutta jäätynyt,
Kaunis maailma,
vaikkakin sortunut.

Sekamelska

Taas on unohtunu kirjottaa. purkaa niitä tunteita. Tai oon kai mää niitä jotenki purkanu mutten kirjottanu. Mä oon ihan sekasin, yhtä sekamelskaa koko tyttö. Liikaa tai oikeestaan liian isoja on tulossa. Mä muutan kauas "kotoa". Kauas kaikesta mihin oon tottunu. Kauas ihmisistä joihin oon tottunu. Tottunu et ne on siinä. Entä jos ne ei enää ookkaan.

Pääsen onneks sairaalasta, mikä on hyvä juttu. Mut tää muutos pelottaa. PELOTTAA. niin saatanasti. Niin kai muutokset aina. Mut tuntuu et mun sisällä riehuu hurrikaani. Mun tunteet, olotilat ja ajatukset on ihan sekasin. Mä hajoan. En kestä. Vai kestänkö. Päällimmäisenä pelko. Sitten odotus. Jonkin uuden odotus. Jos tästä saiski jotain irti. Aika näyttää. Eli ripaus jotain hyvääkin?

Annatko sen satuttaa

Entä jos tuulee liikaa,
annatko sen sua ravistaa,
Jos aika ei kulu tappamallakaan,
annatko sen sua ahdistaa,
Jos ajatuksesi riitaantuvat,
annatko sen anteeksi,
Jos et saakkaan kaikkea,
saatko silti tarpeeksi.

Pieni lintu

Sä oot kuin linnunpoika,
Eivät siipesi vielä kanna,
Pieni, avuton ja arka,
Ei kukaan apua anna,
Et poiskaan voi lentää,
Sä oot vankina,
Pieni lintu joka pelkää,
Oma mieli sun vankila.

Kaikki kaunis katoaa

Kaikki kaunis katoaa. Särkyy. Hiipuu pois hiljalleen. Jää tummien varjojen alle. Kaikki kasaantuu. Ja sit ei enää voi juosta karkuun. Sä romahdat, et vaan voi loputtomiin paeta. Kukaan ei kestä liikaa kerralla. Tuntuu et nyt oon tässä pisteessä. Valonki päässä vaan lisää tunnelia.

Ei sais miettiä liikaa. Mut joiltain asioilta ei vaan saa rauhaa ennen ku niitä on miettiny ja miettiny. Ne on pyöriteltävä päässä tuhat kertaa ja sitten voi saada edes jonkinlaisen rauhan asioitten kanssa.

Ei vaan jaksas kaikkee kerralla. Jonkun pitäs ripotella vaikeita asioita sopivassa määrin elämän varrelle. Ei liikaa kerralla. Sillee siedettävissä määrin.

Mut elämä etenee. Jotenki. Koko ajan. Must tuntuu et en selviä mut oonhan jo tähänki asti selvinny. En ainakaan aio luovuttaa. Vittu mä taistelen.

Pelko

Pelko. Oikea tai epätodellinen. Itsensä pelko. Sisäisen maailmansa pelko. Oman persoonallisuutensa pelko. Omien ajatusten pelko. ELÄMÄN PELKO.

Mä pelkään, ja mä en uskalla luottaa. Luottaa siihen et asiat voi mennä hyvinkin ku ne on aina jotenki menny pieleen. Vaik toisaalta kaikki on aina selvinny. Silti ei uskalla luottaa. On jotenkin koko ajan varuillaan et mitä pahaa seuraavaks tapahtuu. Jotain pahaa tapahtuu. Tai sitten ei. En tiiiiiä.

Sitä pelkää kait ihan turhaan. Ainakin liikaa. Siitäkin voi ehkä oppia pois.

Kyll kaek järjestyy.

Armoa ajalle

Viiltävä tuska,
Siihen vangittuna,
Sydämesi turta,
Aina kahlittuna,
Elämäsi retki,
Repii enemmän hajalle,
Pitkä jokainen hetki,
Et anna armoa ajalle.

Pako rakkaudesta

Sinussa oli mitä kaipasin,
Silti sinua vain pakenin,
Tunteitani liikaa jarrutin,
Itseäni samalla satutin,
Polkumme veivät erilleen,
Vaikka tunteet elävät edelleen,
Niin paljon on kaipausta,
Se on kai RAKKAUTTA.

Kipua

Kipu, joka puuduttaa,
tunne, joka suututtaa,
irti ei päästä otteestaan,
riuhtoo aina uudestaan,
Se saa sut murtumaan,
kaiken taas sortumaan,
tahtoisit jo kääntää sivua,
mutta kaikki mitä tunnet on kipua.

Levoton tyttö

Mun pitäs nukkua. Kello on puol kolme, yöllä. Oon ollu jo tunnin hereil ja mul on niin levoton olo et en pysty nukkumaan. Ei mua ees väsytä. Mul on hyvä fiilis. Mut vituttaa ku tiedän et pitäs nukkua.

Mutta toisaalta ei ees tee mieli nukkua ku kerranki ei ahista. Ajatukset tosin lentää ehkä vähän liiankin nopeesti. Ylivireystila. Tai joku semmonen. Vaiko vaan yliväsymistä. God knows but won't tell.

Vaikee keskittyä. Ei saa oikein kiinni mistään. Tekis mieli juosta joka suuntaan yhtä aikaa. Mun jaloilla on oma elämä. Jalkani kulkevat, minä en.

Kun mikään ei tunnu miltään

Sanasi tuuleen kai lensi,
Onnesi sinut jätti,
Yksin jäit pimeään,
Olotilaan tyhjään,
On vain tunnottomuus,
Aika ja ikuisuus.

Piilevä viha

Mä tein jotain mitä en ikinä tekis. Kävin ihmisen päälle. Hyökkäsin ku villipeto. En tosin ollu aivan tässä maailmassa mut onko se mikään puolustautuminen. En oikeesti haluis pahaa kellekkään. En ees tälle ihmiselle. Vaikka paljon pahaa se on aiheuttanu. Silti toivon sille kaikkee hyvää.

Mä oon kamala ihminen, vaikken ollukkaan tietoinen tekemisistäni se olin silti minä. MINÄ. Osa minua mut silti minä. Ehkä siinä tilanteessa koin sen ihmisen jotenkin uhkana. Mun reaktio oli puolustautuminen. Taistele tai pakene. Mä taistelin.

Vaikka kuinka koitan ymmärtää tapahtunutta niin en vaan käsitä. Miten tilanteet karkaakin aina niin pahasti käsistä. Mä en pärjää itelleni. Se on pelottavaa.

Mun sisällä on myös paljon vihaa, joka ei löydä tietään ulos. Ehkä se tänään otti vallan mun kehossa. Sitä vihaa on varmaan enemmän ku tiedänkään. Enemmän ku voin ymmärtää.

Mä kaikkeni yritän. Et hallitsisin itseni. Mut se ei aina onnistu. Oon niin saatanan vihanen myös itelleni. Mun eri osille. Painukaa kaikki vittuun. Haluun olla kokonainen. Ehjä. Tasapainonen. Mut oon kaikkee muuta.

...

Surun sun silmistä nään,
Mun on mentävä silti,
Oon tässä vielä tänään,
Mutta pitää päästää irti,
Meistä kaunis muisto jää,
Pidetään kiinni siitä,
Ollaan tässä hetki tää,
Vaikka tiedän ettei se riitä.

Pienen lapsen hätä

Mä heräsin ku säikähdin. Ehkä näin painajaista. Se laukas pelon tunteen, vaikka samaan aikaan tiesin et ei oo mitään pelättävää niin silti pelkäsin. Pelko ehkä laukas paniikin tunteen. En mä tiedä. Mua pelotti, tärisytti ja oli helvetin levoton olo vaikka koitinki pysyy rauhallisena. Mul oli hätä vaikkei ollu mitään pelättävää. Pienen lapsen hätä. Paha olla. Turvaton olo. Ja tunne, et oon ihan yksin..

Pelkää mut ymmärtää et ei tarvi pelätä. Sisäinen ristiriita. Tunteet ja ajatukset on ristiriidassa. Sillon meinaa mennä hermot. Ei jaksas sitä TAAS. Mut mä jaksoin. Mä selvisin.

Nyt peittelen sen pienen lapsen nukkumaan ja sanon sille et ei oo mitään hätää. Ei mitään pelättävää.

Hiljaisuuden huuto

Huuto hiljaisuuuden,
Vain sinä kuulet sen,
Suru suuri sydämen,
Valtaa tämän hetken,
Katsot kaukaisuuteen,
Kuin tyhjyyteen,
Kaipaat päivään toiseen,
Iloon ja vapauteen.

Ei itku auta

Itkut liian monesti kai itketty,
Veitset uudelleen haavoihin isketty,
Tunteita liikaa sisälle kätketty,
Liian paljon kaunista särjetty,
Ylös noustu mutta tipahdettu,
Tähän suohon kai itsemme hukutettu.

Hyppää hyppää hyppää

Nyt on pakko kirjottaa. Pakko. Pakko saada tätä tunnetta purettua. Tänään paha olo hyökkäs niin voimakkaasti et kiipesin katolle. Tunnistin myös valtavan vihan tunteen itessäni. En tiedä mille olin vihanen. Itelle. Koko maailmalle. Sairaudelle. Sairaalalle. En tiedä. Ajatukset oli ihan sekasin. Ne ei rauhottunu.

Jokin ajatus sai mut kiipeemään katolle (tarkotuksena hypätä pää eellä alas) mut sillonki ajatukset tuntu osittain vierailta. Niinku joku ois käskeny mun hypätä. Se ei ollu mun ajatus. Vai oliko? Oliko mulla vaan niin helvetin paha olla. Ainakin nyt on. Jos oisin nyt siellä katolla hyppäisin heti.

Mä kuitenki soitin kaverille sieltä katolta ja sain apua. Ehken siis kuitenkaa halunnu kuolla kerta soitin. On vaa nii paha olo. Oon vaan nii vitun kyllästyny tähän samaan pyöritykseen (paha olo, vähä helpompi olo, paha olo jne..) Mä oon taistellu niin kauan. Voitanko ikinä tätä taistelua. Taistelu omaa mieltä vastaan.

Mä oon jo kauan ajatellu et tää kaikki sais loppua. Siis ihan oikeesti loppua. Tää elämä. Aattelen aina et no jos tän viikon selviäis. Sit aina siirrän sitä suunnitelmaa. Et vielä tää päivä. Vielä muutama päivä. Ajatus siitä et ei tartteis enää kauan jaksaa, se helpottaa vähä.

Mä en tiedä mitä mä teen. Oon ihan hukassa. Hukassa itteni kans. Paha olo on ainut mitä tiedän tällä hetkellä. Niiiiiiin saatanan paha olo. Ja mä vaan itken. Itken ja itken. Ei itku enää auta pahaan oloon. Ei uni väsymykseen. Ei mikään tähän tunteiden sekamelskaan.

Kyllä se siitä. Ei se siitä.

Karu totuus

Mul on saatanan paha olla. Se "onnellisuus" ja se kaikki touhuaminen on vaan sen pahan olon pakenemista. Oikeesti se on olemas koko ajan. Se helvetin paska sietämätön paha olo.

Sex, drugs and rock'n roll. Niilläkö olo helpottuu. Ehkä ihan vähäks aikaa. Mut ei silti yhtään. Kaikkee on kokeiltu.

Mä oon musta laiva joka lipuu synkissä vesissä. Ulospäin koitan olla keltainen pieni söpö soutuvene. Helpompi olla jossain roolissa. Melkeen joskus uskoo siihen rooliin itekki.

Mä niiin haluisin vaan luovuttaa. Se ois niiin helppoo. Mut mä en luovuta. Mä ajelehdin tääl synkissä vesissä. Ehkä joskus aurinko tulee pilvien lomasta. Ehkä joskus.

Onnellinen?

Tänään mä oon onnellinen. Ahdistus saa luvan pysyä poissa. Mul on hyvä fiilis. Ihmisten näkeminen ja "elämässä kiinni oleminen" auttaa kummasti. Liian kauan samojen seinien sisällä oleminen ei oo kellekkään hyväksi. Kosketus ulkomaailmaan. Se on oltava.

Joinain päivinä ei ehkä anna itselleen lupaa olla iloinen. On ajatus, että en saa iloita. En saa olla onnellinen. Kyllä ihminen on tyhmä. Pitäisi nauttia kaikesta pienestäkin. Antaa hymyn tulla kun se on tullakseen. Samoin toinen ääripää, pitää antaa myös itkun tulla.

Mä koitan aika usein peittää mun tunteita. Tajusin sen just. Monenlaisia tunteita. Joitain tunteita ehkä pelkää tai luulee et ne tulee liian voimakkaina. Sitä koittaa vaan pitää yllä tasasta tunnetilaa.

Ja tämä taas on ristiriidassa sen kanssa että mä oon tosi tunteellinen ihminen. Haluun tuntee. Kokea, elää, nauttia. Tuntee jotain suurta. Mä en kestä semmosta tasapaksua paskaa. Mä oon tämmönen elämyshakunen tyyppi. Välillä ois hyvä osata vähä rauhottuakkin.

Kaikkee sitä taas päässä pyöriikin.

Elämää ei sen enempää

Elämää ei sen enempää, mut on vaa yks minkä voi menettää..

Arvostus. Elämää kohtaan. Sitä mä oon miettiny. Sanotaan et elämä on lahja. On se. Pitää osata arvostaa pieniä hyviä asioita, jaksaa niiden avulla. Jos elämä loppus niin kaikki hyvä, vaikka sitten pienikin, loppus myös. Eli elämän täytyy jatkua. Mun täytyy jatkaa sitä.

Välillä ei osaa arvostaa mitään. Ei toisen lohduttavia sanoja. Ei ystäviä jotka kuuntelee. Kaikki keskittyminen on välillä omassa olossa. Sitäkään ei sais miettiä liikaa. Tänään aion arvostaa jokaista pientä hyvää asiaa, jokaista jonkun mulle antamaa hymyä.

Tällä hetkellä mua masentaa, hiukan ahdistaakin. Mut sitäkin voi arvostaa. Vaikka hölmöltä kuulostaakin. Kun sua masentaa joku asia sä joudut miettimään sitä. Pyörittämään sen päässäs miljoona kertaa. Sit sä saat jonkunlaisen rauhan asian kanssa. Sovinto itsensä kanssa. Eli jos sua ei masentas sä et miettis etkä sä pääsis eteenpäin.

Samaan aikaan kun arvostaa asioita on kiitollinen niistä. Sekin on joskus hukassa. Kiitollisuus.

Itsensä arvostaminen on kaikista tärkeintä. Mä en arvosta itseeni tarpeeks. Sen voin myöntää. Mut sitäkin voi opetella.

Arvostus ja kiitollisuus, päivän sanat.

Kuin lipuva laiva

Se mä oon. Hitaasti lipuva laiva. Tyynellä merellä. Aurinkokaan ei paista. Hetkestä toiseen tuntematta silti mitään. Ajantaju on kateissa. Mä oon automaattiohjauksella. Teen kaiken mikä pitää. Vaikka musta tuntuu et joku muu on tehny tän kaiken. Mä vaan olen. Olen ja menen ja teen. Ja silti en tee.

Kun sen tajuaa se jopa pelottaa. Mut toisaalta tää on tuttua mulle. Nää tuntemukset on kuulemma yleisiä dissosiaatiohäiriössä. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö, kuulostaa joo tosi hyvältä. Mut minä oon minä. Mut kuka minä oon. En ainakaan se kuka haluaisin olla. Tai ehkä haluaisin olla minä mut ilman tätä sairautta. En mä tiedä. En tiedä tiedänkö.

Tuntuu et nää päivät menee hukkaan. Valuu ohi, huomaamatta. Elämää menee hukkaan. Haluisin elää kaikki hetket. Ja ilman tätä jatkuvaa pahaa oloa. Hetkessä kiinni pysyminen on välillä tosi vaikeeta. Miksi, oi miksi. Miks just minä. Minä, lipuva laiva.

Jonnekkin ja takas

Taas äsken mä vaan katosin jonnekkin. Vajosin toiseen maailmaan. En muista siitä mitään. En ehkä haluiskaan. Ehkä koitin siinä hetkessä kivun kautta palauttaa itseeni tähän maailmaan. Mut ehkä sillon ei tunne kipua. Ajankulustakaan ei oo mitään käsitystä. Aikaa taas vaan katos.

Nyt oon taas kiinni hetkessä. Vai oonko. Ajatukset on ihan sekasin. Päässä ne sotii. Kuka siellä huutelee. En tiedä. Mut se on joku jolla on paha olla ja se haluis mullekkin pahaa.

Mä koitan lohduttaa sitä. Koitan ymmärtää. Mut en vittu ymmärrä. Mä oon vihanen sille vaik mun pitäs ehkä vaan osata rakastaa sitä. Onhan se osa mua kuitenkin. Ja itseään pitäs rakastaa. Vaikka tiedä siitä sitten.

Näitä hetkiä on ja tulee olemaan, niitä vaan on ihan liikaa. Ja ne tulee monesti niin yllättäin. Sillon ei mahda mitään.

Olen voimaton taistelussa itseäni vastaan.

Kaikella on tarkotus

Taival on raskas,
Sen kulkee jokainen,
Onni joskus matkas,
Joskus oon iloinen,
Myös kipua ja tuskaa,
Syy sen on arvotus,
Mut mitkään ei oo turhaa,
Kaikella on tarkotus.

klo 03:45

Heräsin taas tähän paniikkiin. Sydän hakkaa ja ajatukset meinaa karata käsistä. Mut mä hengittelen syvään, kyl tää tästä. Aina se jossain vaihees helpottaa vaik ei se sillä sillä hetkellä siltä tunnu.

Tähän aikaan ei kyl muutenkaan voi olla kovin järkevät mietteet. Liikaa ajatuksia päässä. Rintaa puristaa. Istun tämmösessä sikiöasennossa. Mietin elämää ja kuolemaa. Kaikkee raskasta.

Mä en anna ahdistuksen nyt voittaa. Mun on PAKKO nukkua. Ees tänä yönä. Mutta mua pelottaa. Mutta koitan halata itseäni ja sanoa et: EI OLE MITÄÄN HÄTÄÄ. Nyt nukkumaan takas.

Yön pimeiden tuntien runo:

Kaiken synkän näen näissä vesissä,
Kaiken sen surun omistan,
Ilo jossain mutta missä,
Sielläkö jos silmäni ummistan,
Pakoon tätä pahaa maailmaa,
Jossa pieni tyttö vain pelkää,
Jos hymyn huulilleni saan,
Riittääkö voima senkään.

Sitä silmät ei nää

Harva sen näkee. Vielä harvempi voi vähän ymmärtää. Suurin osa ei osaa arvatakkaan. Jotkut yrittää mutta ei tiedä silti mitään.

Paha olo. Käsittämättömän paha olo. Se on olemassa koko ajan. Välillä jokin hyvä työntää sitä vähäks aikaa pois. On se "hyvä" hetki. Mut aina se paha olo palaa mun luokse. Aina. Se asuu minussa.

Minäkään en aina ymmärrä. Eli miten joku muu vois.

Mä kaikkeni yritän ja yritän. Et se menis pois. Häviäis. Mut ei. Ei se mee pois. Ei ikinä.

Mut vielä mä koitan taistella, vielä on taistelutahtoa. Mutta taisteleminen on raskasta. Aivan helvetin raskasta! Joka päivä mietin et miten mä jaksan. Ja et miks pitäs. Itseni takia? Eniten rakkaiden ihmisten takia.

Rakkautta on olla olemassa jonkun sulle tärkeen vuoksi.

Mul on helvetin paha olla, mut mä koitan jaksaa hymyillä.

Vain yksi runo

Oliko elämäni eilen,
Kuka olen tänään,
Sumuista ja sekavaa,
Herään samaan päivään usein,
Odotan auringon nousua,
Parempaa huomista,
Olo kuin unessa,
Ovatko tunteeni aitoja,
Ajatukset omiani,
Määrääkö tuuli suuntani,
Entä kantavatko jalkani,
Olen keskellä myrskyä,
Ajatusteni ristiriidassa,
Valon päässä lisää tunnelia,
Olen kadottanut itseni,
Menettänyt määränpääni,
Unohtanut eilisen,
Kärsinyt jo huomisen.

Kipua ja pakenemista

Kipua. Sitä mä pakenen. Mut vaikka kuinka juoksen pakoon nii en pääse. Itseään ei voi paeta. Omaa mieltä ei voi paeta.

Välillä luulee et paikanvaihto auttaa. Ajatus et jossain muualla on parempi olla. Mutta ei ole. Ei vaikka olisit "turvallisten seinien" sisällä.

Mä en osaa asettua mihinkään. Viimeks ihan pienenä mulla oli koti. Paikka jonka tunsin omakseni. Sen jälkeen oon vaan pyöriskelly täs maailmas. Eri laitoksissa. Mul on ollu monta eri kämppääkin, mut ei ne kodilta oo tuntunu. Ehkä koti on siellä mis on hyvä olla. En mä tiedä.

Saavutanko ikinä sitä hyvää oloa, ettei tarvis päivästä toiseen taistella. Jospa mulla joskus olis koti. Paikka johon vois mennä, nakata avaimet pöydälle ja heittäytyä sohvalle. Ja olla vaan. Olla niin et on hyvä olla. Ehkä sekin päivä tulee vielä. Mut sitä ennen on taisteltava. Juostava verenmaku suussa.

Aina pakenen,
Pakoon en pääse,
Liekit kannoillani,
Tuska sisälläni,
Sota mielessäni,
Todellisuus musertaa,
Aika vain ahdistaa.

Odotus

Odotus. Se on pahinta. Aika ei ole ystävä. Aika pitkittää minuuttejaan. Ehkä se kostaa mulle. Kaikesta siitä ajasta kun oon tehny väärin.

Aika matelee niin tolkuttoman hitaasti. Odotus ei tunnu loppuvan. Tunti ei vaihdu toiseen. Joskus tuntuu myös et aika pysähtyy. Vastakohtana tälle on et aika vaan häviää. Kuten sanottu, aika ei ole ystävä. Ja odotus on pahinta.

Kun sulla on paha olla, aika nakkelee sua seinille. Helpotusta ei näy. Ei valoa tunnelin päässä. Vaikka kuinka odotat. Tai koitat tappaa aikaa. On vaan paha olo ja aika. Not good.

Toisaalta aika on arvokasta. Sä et saa sitä ikinä takasin. Silti sä toivot et kumpa tää hetki ois ohi. Tai jossain sisimmissään kait sitä toivois et tämä hetki ois hyvä, ja kestäs ikuisuuden.

Toivois ajan olevan ystävä.

Kun uni ei tuu

Kello on kaks yöllä. Mä istun yksin tääl pimees huonees. Sängyssä pyörimisen päätin lopettaa. En vaa saa unta tai jos saanki nii herään heti. Valvotaan sitte saatana.

Mua ei pelota, mut mun kroppa pelkää. Se tärisee, sydän hakkaa, kylmä hiki valuu selkää pitkin. Ei täs tilas voi nukkua. Ei enää.

Mä yritän rentouttaa mun kroppaa ja saada ajatuksia muualle. Keskittyä hengitykseen. Ja mikä tärkeintä, saada itseni pysymään tässä hetkessä. Koitan vaa tuntee kehoni.

Kello on kohta kolme. Vaik tuntuu et aika ei kulu tappamallakaan. Minuutit on niiiiiin pitkiä.

Öisin mun positiivisuus on kateissa. Tuntuu vaan et ei jaksa. Taas yks huono yö. Ja sen myötä ehkä huono päivä. Ala tulla jo NUKKUMATTI!!

Niinkuin veri,
Tumma on tämä yö,
Hiljaisuuden meri,
Kello hitaasti lyö,
Varjot seinät maalaavat,
Et uskalla enää nukahtaa,
Möröt sänkysi valtaavat,
Tai ne vievät mukanaan.

Ymmärrystä

Mä alan pikkuhiljaa ymmärtämään itteeni paremmin. Tätä dissosioimista. Mun persoonallisuus on pienenä jakautunu eri osiin et mä kestäsin. Se pieni ihminen on ulkoistanu kaiken sen pahan itestään ja luonu toisen todellisuuden. Se on ollu suojautumiskeino. Se paha ei oo tapahtunu mulle vaan jollekkin "muulle".

Nyt ne persoonallisuuden eri osat välillä "ottaa vallan". Esiin tulee se pieni tyttö joka pelkää ja on helvetin vihanen. Tai se joka haluaa paeta. Mä en viel kunnolla tunnista kaikkia osia ja en aina huomaa ku ne on valloillaan. Mut sen mä tiedän et niil on helvetin paha olla.

Mä haluan oppia ymmärtämään niitä. Kun mä ymmärrän niitä, mä ymmärrän itteeni. En tiedä miks, mut samaan aikaan ku haluun ymmärtää niitä myös vihaan niitä. Ne pilaa mun elämän! No, ei sais aatella näin. Mä en oo tätä valinnu. Mut en silti osaa vielä hyväksyä et mun elämä nyt vaan on tämmöstä.

Tänään vihan tunne hyökkäs. Mun nyrkki oli osunu seinään. En oikein muista tilannetta. Mutta sillä pikkusella oli paha olla. Mulla oli paha olla. Palasin kuitenkin melko nopeesti tähän päivään. Sit mun oli paha olla tässä hetkessä. Ja on vieläkin.

Mä oon vaan itkeny. Itkeny pois sitä pahaa oloa. Nyt pitäs kait koittaa kasata ittensä. Tai sit jos vaan antas itelleen joskus luvan olla heikko. Luvan voida huonosti. Tänään ei oo hyvä päivä mut ehkä huomenna on.

 Vielä runo liittyen aiheeseen:

Se pieni tyttö sun sisällä,
Anna sen välillä itkeä,
Kuljet synkän sumun keskellä,
Mutta sä oot sitkeä,
Et oo aina kiinni hetkessä,
Mieli harhailee,
Mut kauneus on sun silmissä,
Sun silmät hymyilee.

Pieni ihminen

Sinä,
Pieni ihminen,
Tarvitset jonkun,
Jonkun joka lohduttaa,
Joka syliinsä puristaa,
Mutta sinä,
Pieni ihminen,
Olet aivan yksin,
Et osaa suunnistaa,
Elämän meri sut hukuttaa.

Runo

Mun ajatukset,
Savuna ilmaan haihtuu,
Vain pieni hetki,
Ja tunnetila vaihtuu,
Sadetta ja tuulta,
Tyyntä myrskyn jälkeen,
Kuka minä olen,
Sitä mietin jälleen.

Itku pitkästä ilosta

TAAAS. Taas tuli paska olo. Kuka sen hyvän olon vei. Mihin se hävis. Nyt mä leijun jossain puolitodellisuudessa. Mua ahistaa. Ja mä en vaan vittu enää jaksa.. mä oon niin saatanan kyllästyny tähän paskaan. Tekis mieli vaan lopettaa. Antautua. Luovuttaa.

Elämä ei oo helppoo mut se on elämisen arvosta. Näin on joku "fiksu" sanonu. Mut onko tää elämisen arvosta. Tää on jatkuvaa sotaa. Miks pitäs päivästä toiseen vaan jaksaa ja jaksaa. Minkä takia. Kenen takia.

VITTUSAATANAPERKELE.

Hyvä ja paha taistelee mun sisällä. Kummanki ajatukset on niin vahvoja. Mut kumpaa mä uskon. Tai kumpi mun mielen valtaa. Ehkä mä uskon kumpaakin. Mua oikeesti pelottaa. Pelottaa nää ajatukset. Pelottaa ens yö ja huominen. Tulevaisuus.

Tulevaisuus tarkottaa taistelua, pään sisäistä sotaa. Maailmasta irti leijumista. Hetkien katoamista. DISSOSIOIMISTA. On myös ilon hetkiä mut riittääkö ne jos kokonaisuus kusee. Jostain kuitenkin aina revin voimaa. Mut entä jos joku päivä ei oo enää mistä repiä.

Meil on vaan tämä hetki. Ja tämä hetki ei oo mun puolella. Elämä ei tykkää musta enkä mä siitä.

Aito hyvä olo

Nyt se hymy on aito. Uskomatonta, mutta totta. Mul on hyvä olo. Oon kiinni hetkessä. Tunnen kehoni. Oon ilonen. Aivan mahtava olo! Jonkun mielestä tosin se ois joku oire tai ylivireystila, mut kai ihminen voi olla aidosti iloinen.

Tätä fiilistä osaa arvostaa kun se vierailee niin harvoin. Siis just tää AITO hyvä olo. Täl hetkel tuntuu et kaikki menee putkeen ja kaikki viel selviää. Elämä jatkuu. Mä selviydyn.


Itse onneni rakensin,
Saanko sen pitää,
Vai tuleeko taas hetki,
Kun en tunne mitään.

edes yksi kyynel

Aina ei osaa itkeä. Tai ehkä osais mut ei pysty. Kun pään sisällä (tai oikeestaan koko kehossa) on semmonen tunne et kohta räjähtää niin itkeminen vois helpottaa. Mutta kun ei niin ei.

Just nyt on semmonen tunne. Kohta en enää kestä. Tunnen vaan tän tuskan, se ei irrota otettaan. Se kahlitsee mut aina uudestaan. Se on salakavala, hyökkää kun vähiten odotan. Se kahlitsee myös kyyneleet. Ne ei pääse ulos. Mutta ne haluais ulos.

Edes se yksi kyynel..

Tiivistettynä:

Kun se hetki koittaa,
Anna lupa itkulle,
Kun tuska sut tavoittaa,
Älä antaudu sen iskulle,
Taistelu ei ole helppoa,
Ei muut voi sua kantaa,
Kenen se pitää kertoa,
Saat itselles anteeks antaa.

Kun kukaan ei ymmärrä

Hiljaisuus on huuto,
Harva sen ymmärtää,
Minä jaksan hymyillä,
Vaikka on pimeää,
Unissani minä juoksen,
Jonnekkin lämpimään,
Yksin on niin kylmä,
Sinä et minua nää.

olla vaiko eikö olla

Tää aamu on ollu yhtä sumua. En mä tiedä ees oonko yöllä nukkunu. Vai oonko vaan tuijottanu seinää. Must tuntuu et mä leijun, mut ehei, se ei oo hyvä asia. Oon irti itsestäni. Ulkopuolella.

Tuntuu et nää tunnit vaan lipuu ohi. En saa otetta mistään. Elämä lipuu ohi. Mä vaan olen. Vai olenko sittenkään? Aika juoksee. Mut mulle se on hidas. Ja välillä aika katoaa. En muista esim. muutamasta tunnista mitään. Ja silti sillonkaan mitään ei oo tapahtunu. Aika on vaan kulunu.

On vaan jotenki niiin tyhjä olo. Niinku ajatukset ois hidastuksella. Niinku tunteita ei oliskaan. Mihin ne hävis. Ja miksi. Mut silti olo on jollain oudolla tapaa selkee.. ajatukset ei tappele mun päässä. Mut tää tyhjyys on ehkä pahempi.

Tyhjyys. Loputon tyhjyys.

Surua ja vihaa ja hämmennystä

Nyt on paha olla. Suru. Viha. Ja kummallekkaan ei löydy mitään järkevää selitystä. Ne vaan tulee jostakin syvältä sisältä. Niitä ei voi järkeillä. Niitä ei voi ymmärtää. Ne tulee lupaa kysymättä.

Tuntuu et tää paha olo aina vaan seuraa, se on seurannu lapsuudesta asti. Kaikki se kaltoinkohtelu ja väkivalta on jättäny pysyvät jäljet. Mä oon traumatisoitunu. Mulle ei oo syntyny ikinä sitä sisäistä turvallisuuden tunnetta. Ja en tiedä saavutanko sitä koskaan.

Mul ei oo hyvä olla itseni kanssa. Mä PELKÄÄN itseäni. Tai ainakin osaa itsestäni. Sitä osaa kun joku muu ottaa vallan mun kehossa. Sillon ku minä en oo minä. Aina en edes tiedä milloin se oikea minä olen paikalla, se MINÄ MINÄ.

Tiedänkö ees kuka MINÄ oon. Millanen oikeesti oon. Niinku mussa ois monta puolta. Millon mun oleminen on ns. aitoa. Opinko ikinä ymmärtämään tätä dissosiaatiopaskaa.. Ehkä oon vaan vielä niin alkutekijöillä tän sairauden ja sen hyväksymisen kanssa.

Ja just se hyväksyminen, sen myöntäminen et ei oo mieleltään terve, se on helvetin vaikeeta. Oon pari VUOTTA jo koittanu asiaa hyväksyä, ja aina välillä luulenkin hyväksyneeni. Mut miks vitussa se on vaan niin vaikeeta..

No, kaikki ottaa oman aikansa. Pitää vaan koittaa tällä hetkellä keskittyä siihen et selviää päivästä toiseen. Sitähän tää elämä on, selviytymistä.

Joku päivä ehkä pärjään itseni kanssa ja mul on hyvä olla. Toisinaan vaan tuntuu et se päivä ei tuu koskaan. Mut välillä mennään eteenpäin ja välillä taakse. Tää mun elämä nyt muutenkin on tämmöstä ailahtelevaa.

Täähän on vaan vuoristorataa, välillä mennään hitaasti ylös ja välillä tullaan lujaa alas. Välillä tie on tasasempi. Sitä kai kutsutaan elämäksi. Mun kohalla ne vaihtelut on vaan liian nopeita.. ja tuntuu et vaikka menis kui hyvin nii kaikki voi kaatua hetkessä..

Mutta kyllä mä jaksan, kyllä mä selviän, mä oon selviytyjä!

Runotus

Tänään oon luovalla tuulella ja tekstiä tulee, tässä yks raapustus:

Kyyneleet ovat eksyneet,
Tai ehkä niitä pelottaa,
Sanat suustani paenneet,
Vai voiko ne lisää satuttaa,
Sisälläni levoton tuska,
Vain se ja hiljaisuus,
Mutta täytyy jaksaa koska,
Huominen on mahdollisuus.

Sota jatkuu..

Täällä mä istun, suljetulla osastolla. Mä istun täs nurkas ja kirjotan. Mä kattelen ku ihmiset ramppaa ees taas. Niil on kiire. Ainakin hoitajilla. Muut potilaat ramppaa röökillä minkä kerkee. Tääl on meteliä ja ihmisiä, mut mä oon aivan yksin. Yksin ihmisten keskellä.

Mun ajatukset on ihan sekasin. Mun päässä ne sotii keskenään. Koitan vaan pysyä tässä hetkessä ja kirjottaa. Antaa ajatusten olla, antaa niiden tulla ja mennä. Ne ei hallitse mua. En anna niiden ottaa valtaa. Mä yritän pysyy omassa kehossani, tuntee itseni eläväks olennoks. On vaan jotenkin niiiin epätodellinen olo. Mut onneks vielä tulee se normaalikin olo. Jos ei tänään nii sit varmaan huomenna.

Mä jaksan uskoo et elämä kantaa. Vaikka helppoo tää ei oo. Tää on jatkuvaa sotaa. Sotaa, mutta on monia taisteluita. Ja monet taistelut on jo voitettu. Mut sota jatkuu.. joka päivä.

blogin pitäminen alkakoon!

Päätin alkaa kirjoittamaan blogia siitä millaista on elää dissosiaatiohäiriön kanssa. Ajattelin kirjoitella tähän blogiin omia tuntemuksiani ja ajatuksiani. Ja pohdiskella elämää muutenkin.

Ja niiden jotka ei tiedä mitä dissosiaatiohäiriö tarkoittaa kannattaa vähän googlailla. Minä kerron kuitenkin mitä se käytännössä on. Miten se vaikuttaa mun elämään.

Kirjottaminen on mulle ollu jo jonkin aikaa hyvä keino purkaa itseäni ja sen kautta ehkä myös opin ymmärtämään itseäni paremmin. Kirjotan myös runoja. Nyt aattelin vaan siirtää tän kirjotteluharrastuksen tänne netin ihmeelliseen maailmaan.

Eli ei muutakun lukemaan! :) lupaan kirjotella piakkoin lisää.

Loppuun vielä yks runo mun tän hetkisistä fiiliksistä:

Mun pitää vaan juosta,
Vaik silmät on sidottu,
Tän mä saan,
Vaik en oo tilannu,
Mun suunta on hukassa,
En tiedä haluunko jatkaakaan,
Mut silti mun jalkani,
Lähtee vaan kulkemaan.