Nyt on paha olla. Suru. Viha. Ja kummallekkaan ei löydy mitään järkevää selitystä. Ne vaan tulee jostakin syvältä sisältä. Niitä ei voi järkeillä. Niitä ei voi ymmärtää. Ne tulee lupaa kysymättä.
Tuntuu et tää paha olo aina vaan seuraa, se on seurannu lapsuudesta asti. Kaikki se kaltoinkohtelu ja väkivalta on jättäny pysyvät jäljet. Mä oon traumatisoitunu. Mulle ei oo syntyny ikinä sitä sisäistä turvallisuuden tunnetta. Ja en tiedä saavutanko sitä koskaan.
Mul ei oo hyvä olla itseni kanssa. Mä PELKÄÄN itseäni. Tai ainakin osaa itsestäni. Sitä osaa kun joku muu ottaa vallan mun kehossa. Sillon ku minä en oo minä. Aina en edes tiedä milloin se oikea minä olen paikalla, se MINÄ MINÄ.
Tiedänkö ees kuka MINÄ oon. Millanen oikeesti oon. Niinku mussa ois monta puolta. Millon mun oleminen on ns. aitoa. Opinko ikinä ymmärtämään tätä dissosiaatiopaskaa.. Ehkä oon vaan vielä niin alkutekijöillä tän sairauden ja sen hyväksymisen kanssa.
Ja just se hyväksyminen, sen myöntäminen et ei oo mieleltään terve, se on helvetin vaikeeta. Oon pari VUOTTA jo koittanu asiaa hyväksyä, ja aina välillä luulenkin hyväksyneeni. Mut miks vitussa se on vaan niin vaikeeta..
No, kaikki ottaa oman aikansa. Pitää vaan koittaa tällä hetkellä keskittyä siihen et selviää päivästä toiseen. Sitähän tää elämä on, selviytymistä.
Joku päivä ehkä pärjään itseni kanssa ja mul on hyvä olla. Toisinaan vaan tuntuu et se päivä ei tuu koskaan. Mut välillä mennään eteenpäin ja välillä taakse. Tää mun elämä nyt muutenkin on tämmöstä ailahtelevaa.
Täähän on vaan vuoristorataa, välillä mennään hitaasti ylös ja välillä tullaan lujaa alas. Välillä tie on tasasempi. Sitä kai kutsutaan elämäksi. Mun kohalla ne vaihtelut on vaan liian nopeita.. ja tuntuu et vaikka menis kui hyvin nii kaikki voi kaatua hetkessä..
Mutta kyllä mä jaksan, kyllä mä selviän, mä oon selviytyjä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti