Kun uni ei tuu

Kello on kaks yöllä. Mä istun yksin tääl pimees huonees. Sängyssä pyörimisen päätin lopettaa. En vaa saa unta tai jos saanki nii herään heti. Valvotaan sitte saatana.

Mua ei pelota, mut mun kroppa pelkää. Se tärisee, sydän hakkaa, kylmä hiki valuu selkää pitkin. Ei täs tilas voi nukkua. Ei enää.

Mä yritän rentouttaa mun kroppaa ja saada ajatuksia muualle. Keskittyä hengitykseen. Ja mikä tärkeintä, saada itseni pysymään tässä hetkessä. Koitan vaa tuntee kehoni.

Kello on kohta kolme. Vaik tuntuu et aika ei kulu tappamallakaan. Minuutit on niiiiiin pitkiä.

Öisin mun positiivisuus on kateissa. Tuntuu vaan et ei jaksa. Taas yks huono yö. Ja sen myötä ehkä huono päivä. Ala tulla jo NUKKUMATTI!!

Niinkuin veri,
Tumma on tämä yö,
Hiljaisuuden meri,
Kello hitaasti lyö,
Varjot seinät maalaavat,
Et uskalla enää nukahtaa,
Möröt sänkysi valtaavat,
Tai ne vievät mukanaan.

Ymmärrystä

Mä alan pikkuhiljaa ymmärtämään itteeni paremmin. Tätä dissosioimista. Mun persoonallisuus on pienenä jakautunu eri osiin et mä kestäsin. Se pieni ihminen on ulkoistanu kaiken sen pahan itestään ja luonu toisen todellisuuden. Se on ollu suojautumiskeino. Se paha ei oo tapahtunu mulle vaan jollekkin "muulle".

Nyt ne persoonallisuuden eri osat välillä "ottaa vallan". Esiin tulee se pieni tyttö joka pelkää ja on helvetin vihanen. Tai se joka haluaa paeta. Mä en viel kunnolla tunnista kaikkia osia ja en aina huomaa ku ne on valloillaan. Mut sen mä tiedän et niil on helvetin paha olla.

Mä haluan oppia ymmärtämään niitä. Kun mä ymmärrän niitä, mä ymmärrän itteeni. En tiedä miks, mut samaan aikaan ku haluun ymmärtää niitä myös vihaan niitä. Ne pilaa mun elämän! No, ei sais aatella näin. Mä en oo tätä valinnu. Mut en silti osaa vielä hyväksyä et mun elämä nyt vaan on tämmöstä.

Tänään vihan tunne hyökkäs. Mun nyrkki oli osunu seinään. En oikein muista tilannetta. Mutta sillä pikkusella oli paha olla. Mulla oli paha olla. Palasin kuitenkin melko nopeesti tähän päivään. Sit mun oli paha olla tässä hetkessä. Ja on vieläkin.

Mä oon vaan itkeny. Itkeny pois sitä pahaa oloa. Nyt pitäs kait koittaa kasata ittensä. Tai sit jos vaan antas itelleen joskus luvan olla heikko. Luvan voida huonosti. Tänään ei oo hyvä päivä mut ehkä huomenna on.

 Vielä runo liittyen aiheeseen:

Se pieni tyttö sun sisällä,
Anna sen välillä itkeä,
Kuljet synkän sumun keskellä,
Mutta sä oot sitkeä,
Et oo aina kiinni hetkessä,
Mieli harhailee,
Mut kauneus on sun silmissä,
Sun silmät hymyilee.

Pieni ihminen

Sinä,
Pieni ihminen,
Tarvitset jonkun,
Jonkun joka lohduttaa,
Joka syliinsä puristaa,
Mutta sinä,
Pieni ihminen,
Olet aivan yksin,
Et osaa suunnistaa,
Elämän meri sut hukuttaa.

Runo

Mun ajatukset,
Savuna ilmaan haihtuu,
Vain pieni hetki,
Ja tunnetila vaihtuu,
Sadetta ja tuulta,
Tyyntä myrskyn jälkeen,
Kuka minä olen,
Sitä mietin jälleen.

Itku pitkästä ilosta

TAAAS. Taas tuli paska olo. Kuka sen hyvän olon vei. Mihin se hävis. Nyt mä leijun jossain puolitodellisuudessa. Mua ahistaa. Ja mä en vaan vittu enää jaksa.. mä oon niin saatanan kyllästyny tähän paskaan. Tekis mieli vaan lopettaa. Antautua. Luovuttaa.

Elämä ei oo helppoo mut se on elämisen arvosta. Näin on joku "fiksu" sanonu. Mut onko tää elämisen arvosta. Tää on jatkuvaa sotaa. Miks pitäs päivästä toiseen vaan jaksaa ja jaksaa. Minkä takia. Kenen takia.

VITTUSAATANAPERKELE.

Hyvä ja paha taistelee mun sisällä. Kummanki ajatukset on niin vahvoja. Mut kumpaa mä uskon. Tai kumpi mun mielen valtaa. Ehkä mä uskon kumpaakin. Mua oikeesti pelottaa. Pelottaa nää ajatukset. Pelottaa ens yö ja huominen. Tulevaisuus.

Tulevaisuus tarkottaa taistelua, pään sisäistä sotaa. Maailmasta irti leijumista. Hetkien katoamista. DISSOSIOIMISTA. On myös ilon hetkiä mut riittääkö ne jos kokonaisuus kusee. Jostain kuitenkin aina revin voimaa. Mut entä jos joku päivä ei oo enää mistä repiä.

Meil on vaan tämä hetki. Ja tämä hetki ei oo mun puolella. Elämä ei tykkää musta enkä mä siitä.

Aito hyvä olo

Nyt se hymy on aito. Uskomatonta, mutta totta. Mul on hyvä olo. Oon kiinni hetkessä. Tunnen kehoni. Oon ilonen. Aivan mahtava olo! Jonkun mielestä tosin se ois joku oire tai ylivireystila, mut kai ihminen voi olla aidosti iloinen.

Tätä fiilistä osaa arvostaa kun se vierailee niin harvoin. Siis just tää AITO hyvä olo. Täl hetkel tuntuu et kaikki menee putkeen ja kaikki viel selviää. Elämä jatkuu. Mä selviydyn.


Itse onneni rakensin,
Saanko sen pitää,
Vai tuleeko taas hetki,
Kun en tunne mitään.

edes yksi kyynel

Aina ei osaa itkeä. Tai ehkä osais mut ei pysty. Kun pään sisällä (tai oikeestaan koko kehossa) on semmonen tunne et kohta räjähtää niin itkeminen vois helpottaa. Mutta kun ei niin ei.

Just nyt on semmonen tunne. Kohta en enää kestä. Tunnen vaan tän tuskan, se ei irrota otettaan. Se kahlitsee mut aina uudestaan. Se on salakavala, hyökkää kun vähiten odotan. Se kahlitsee myös kyyneleet. Ne ei pääse ulos. Mutta ne haluais ulos.

Edes se yksi kyynel..

Tiivistettynä:

Kun se hetki koittaa,
Anna lupa itkulle,
Kun tuska sut tavoittaa,
Älä antaudu sen iskulle,
Taistelu ei ole helppoa,
Ei muut voi sua kantaa,
Kenen se pitää kertoa,
Saat itselles anteeks antaa.

Kun kukaan ei ymmärrä

Hiljaisuus on huuto,
Harva sen ymmärtää,
Minä jaksan hymyillä,
Vaikka on pimeää,
Unissani minä juoksen,
Jonnekkin lämpimään,
Yksin on niin kylmä,
Sinä et minua nää.

olla vaiko eikö olla

Tää aamu on ollu yhtä sumua. En mä tiedä ees oonko yöllä nukkunu. Vai oonko vaan tuijottanu seinää. Must tuntuu et mä leijun, mut ehei, se ei oo hyvä asia. Oon irti itsestäni. Ulkopuolella.

Tuntuu et nää tunnit vaan lipuu ohi. En saa otetta mistään. Elämä lipuu ohi. Mä vaan olen. Vai olenko sittenkään? Aika juoksee. Mut mulle se on hidas. Ja välillä aika katoaa. En muista esim. muutamasta tunnista mitään. Ja silti sillonkaan mitään ei oo tapahtunu. Aika on vaan kulunu.

On vaan jotenki niiin tyhjä olo. Niinku ajatukset ois hidastuksella. Niinku tunteita ei oliskaan. Mihin ne hävis. Ja miksi. Mut silti olo on jollain oudolla tapaa selkee.. ajatukset ei tappele mun päässä. Mut tää tyhjyys on ehkä pahempi.

Tyhjyys. Loputon tyhjyys.

Surua ja vihaa ja hämmennystä

Nyt on paha olla. Suru. Viha. Ja kummallekkaan ei löydy mitään järkevää selitystä. Ne vaan tulee jostakin syvältä sisältä. Niitä ei voi järkeillä. Niitä ei voi ymmärtää. Ne tulee lupaa kysymättä.

Tuntuu et tää paha olo aina vaan seuraa, se on seurannu lapsuudesta asti. Kaikki se kaltoinkohtelu ja väkivalta on jättäny pysyvät jäljet. Mä oon traumatisoitunu. Mulle ei oo syntyny ikinä sitä sisäistä turvallisuuden tunnetta. Ja en tiedä saavutanko sitä koskaan.

Mul ei oo hyvä olla itseni kanssa. Mä PELKÄÄN itseäni. Tai ainakin osaa itsestäni. Sitä osaa kun joku muu ottaa vallan mun kehossa. Sillon ku minä en oo minä. Aina en edes tiedä milloin se oikea minä olen paikalla, se MINÄ MINÄ.

Tiedänkö ees kuka MINÄ oon. Millanen oikeesti oon. Niinku mussa ois monta puolta. Millon mun oleminen on ns. aitoa. Opinko ikinä ymmärtämään tätä dissosiaatiopaskaa.. Ehkä oon vaan vielä niin alkutekijöillä tän sairauden ja sen hyväksymisen kanssa.

Ja just se hyväksyminen, sen myöntäminen et ei oo mieleltään terve, se on helvetin vaikeeta. Oon pari VUOTTA jo koittanu asiaa hyväksyä, ja aina välillä luulenkin hyväksyneeni. Mut miks vitussa se on vaan niin vaikeeta..

No, kaikki ottaa oman aikansa. Pitää vaan koittaa tällä hetkellä keskittyä siihen et selviää päivästä toiseen. Sitähän tää elämä on, selviytymistä.

Joku päivä ehkä pärjään itseni kanssa ja mul on hyvä olla. Toisinaan vaan tuntuu et se päivä ei tuu koskaan. Mut välillä mennään eteenpäin ja välillä taakse. Tää mun elämä nyt muutenkin on tämmöstä ailahtelevaa.

Täähän on vaan vuoristorataa, välillä mennään hitaasti ylös ja välillä tullaan lujaa alas. Välillä tie on tasasempi. Sitä kai kutsutaan elämäksi. Mun kohalla ne vaihtelut on vaan liian nopeita.. ja tuntuu et vaikka menis kui hyvin nii kaikki voi kaatua hetkessä..

Mutta kyllä mä jaksan, kyllä mä selviän, mä oon selviytyjä!

Runotus

Tänään oon luovalla tuulella ja tekstiä tulee, tässä yks raapustus:

Kyyneleet ovat eksyneet,
Tai ehkä niitä pelottaa,
Sanat suustani paenneet,
Vai voiko ne lisää satuttaa,
Sisälläni levoton tuska,
Vain se ja hiljaisuus,
Mutta täytyy jaksaa koska,
Huominen on mahdollisuus.

Sota jatkuu..

Täällä mä istun, suljetulla osastolla. Mä istun täs nurkas ja kirjotan. Mä kattelen ku ihmiset ramppaa ees taas. Niil on kiire. Ainakin hoitajilla. Muut potilaat ramppaa röökillä minkä kerkee. Tääl on meteliä ja ihmisiä, mut mä oon aivan yksin. Yksin ihmisten keskellä.

Mun ajatukset on ihan sekasin. Mun päässä ne sotii keskenään. Koitan vaan pysyä tässä hetkessä ja kirjottaa. Antaa ajatusten olla, antaa niiden tulla ja mennä. Ne ei hallitse mua. En anna niiden ottaa valtaa. Mä yritän pysyy omassa kehossani, tuntee itseni eläväks olennoks. On vaan jotenkin niiiin epätodellinen olo. Mut onneks vielä tulee se normaalikin olo. Jos ei tänään nii sit varmaan huomenna.

Mä jaksan uskoo et elämä kantaa. Vaikka helppoo tää ei oo. Tää on jatkuvaa sotaa. Sotaa, mutta on monia taisteluita. Ja monet taistelut on jo voitettu. Mut sota jatkuu.. joka päivä.

blogin pitäminen alkakoon!

Päätin alkaa kirjoittamaan blogia siitä millaista on elää dissosiaatiohäiriön kanssa. Ajattelin kirjoitella tähän blogiin omia tuntemuksiani ja ajatuksiani. Ja pohdiskella elämää muutenkin.

Ja niiden jotka ei tiedä mitä dissosiaatiohäiriö tarkoittaa kannattaa vähän googlailla. Minä kerron kuitenkin mitä se käytännössä on. Miten se vaikuttaa mun elämään.

Kirjottaminen on mulle ollu jo jonkin aikaa hyvä keino purkaa itseäni ja sen kautta ehkä myös opin ymmärtämään itseäni paremmin. Kirjotan myös runoja. Nyt aattelin vaan siirtää tän kirjotteluharrastuksen tänne netin ihmeelliseen maailmaan.

Eli ei muutakun lukemaan! :) lupaan kirjotella piakkoin lisää.

Loppuun vielä yks runo mun tän hetkisistä fiiliksistä:

Mun pitää vaan juosta,
Vaik silmät on sidottu,
Tän mä saan,
Vaik en oo tilannu,
Mun suunta on hukassa,
En tiedä haluunko jatkaakaan,
Mut silti mun jalkani,
Lähtee vaan kulkemaan.