Tää on verta, ei kyynelii..

Veri vuotaa näistä käsistä,
mutta sä et käsitä,
musta vaan tuntuu,
et kukaan ei välitä,
koska ne ei nää,
mitä on mun sisällä,
mun sydämessä,
liian syvällä.

!

Opettelen rakastamaan itseäni enemmän. Opettelen rakastamaan elämää enemmän. Opettelen arvostamaan asioita enemmän. Opettelen myös antamaan anteeksi. Itsellenikin saan antaa anteeksi.

Haluisin vaan hengittää

Mä haluisin vaan pysähtyy ja hengittää,

ees vähän korkeemmalla lentää tääl,

ja pakko taistella ku pakoon ei pääse,

tää taistelu, ehkä joskus taakse jää se,

ja möröt ei mua enää seuraa,

turhan monesti kuitenkin liian lähel reunaa,

en kai koskaan lopeta tätä juoksemista,

mitä kaikkee pakenen, pitkä on lista,

tuntuu et jokainen reitti vie lähtöpisteeseen,

aina uudestaan sorrun samaan virheeseen,

vaikee lentää ku siivet rikki hakattu,

mut ja mun tunteet seinään nakattu,

ja joku mun pään sisäl huutelee,

pitäs pysähtyy ja oppii kuuntelee,

mut mä huudan takas et ääni vaikenis,

et se katois ja lopulta pois menis,

tääl välil vaikee ittensä peilistä tunnistaa,

ei auta et maailmalta silmänsä ummistaa,

tää on mun maailmaa, mun näkökenttä sekava,

samal elän unelmaa?, samal aivan HUKASSA!

 

 

Tämmöstä tekstiä syntyy aamuyön pimeinä tunteina ku ei vaan saa unta..

Hello again!

Jääny hetkeks tää kirjottaminen. Blogin pitäminen. Ei oo ollu voimia. Ei oo kiinnostanu. Nyt tuli mieleen et vois kirjotella taas. Saapahan maailma lukea mitä mulle kuuluu. Niin, mitä mulle kuuluu? Helvetin vaikee kysymys. Ei siihen voi vastata yhellä sanalla. Eikä kahella. Mä en tiedä. Hyvää sekä huonoa. Kait se valo yrittää paistaa tähänkin risukasaan. Tunnen itseni tällä hetkellä risukasaksi. Tuntuu et mulla ei oo arvoa, ei merkitystä. Ei paikkaa täs maailmassa. Ja mul on paha olla. Tai sit oon vaan sokee. Ja pessimisti. Ei, oon oikeesti optimisti. Ainakin puolet ajasta. Optipessimisti. Tai jotain sen suuntasta.

Aikaa on vaa kulunu, tuntuu et pari kuukautta on taas vaa melkeen niinku lipunu ohi. Paljon ollu sitä tunnetta et kattelee vaa omia tekemisiään vierestä. Tää on elokuvateatteri. Tää mun elämä. En tiedä pitäskö nauraa vai itkeä. Ehkä molempia. Ja onhan täs molempia tullu tehtyä. Paljon suuria tunteita. Paljon elämän miettimistä. Silti tuntuu et ne vastaukset ei ikinä aukene. Ainakaan vielä.

Yks iso asia: mä oon alottanu nyt traumapsykoterapian. (Vai mikä se oli?) Noh, kuitenkin, uskon et siitä on mulle apua. Siitä on jo ollu mulle apua, vaikkakin vasta muutamia kertoja käyny. Mä sain kokemuksen heti ekalla terapiakäynnillä et tässä on ihminen joka voi auttaa, eli mahtava homma.

Tässä tämä vuodatus tällä kertaa. Nyt kun taas innostuin niin kirjottelen piakkoin lisää. :)