Annatko sen satuttaa

Entä jos tuulee liikaa,
annatko sen sua ravistaa,
Jos aika ei kulu tappamallakaan,
annatko sen sua ahdistaa,
Jos ajatuksesi riitaantuvat,
annatko sen anteeksi,
Jos et saakkaan kaikkea,
saatko silti tarpeeksi.

Pieni lintu

Sä oot kuin linnunpoika,
Eivät siipesi vielä kanna,
Pieni, avuton ja arka,
Ei kukaan apua anna,
Et poiskaan voi lentää,
Sä oot vankina,
Pieni lintu joka pelkää,
Oma mieli sun vankila.

Kaikki kaunis katoaa

Kaikki kaunis katoaa. Särkyy. Hiipuu pois hiljalleen. Jää tummien varjojen alle. Kaikki kasaantuu. Ja sit ei enää voi juosta karkuun. Sä romahdat, et vaan voi loputtomiin paeta. Kukaan ei kestä liikaa kerralla. Tuntuu et nyt oon tässä pisteessä. Valonki päässä vaan lisää tunnelia.

Ei sais miettiä liikaa. Mut joiltain asioilta ei vaan saa rauhaa ennen ku niitä on miettiny ja miettiny. Ne on pyöriteltävä päässä tuhat kertaa ja sitten voi saada edes jonkinlaisen rauhan asioitten kanssa.

Ei vaan jaksas kaikkee kerralla. Jonkun pitäs ripotella vaikeita asioita sopivassa määrin elämän varrelle. Ei liikaa kerralla. Sillee siedettävissä määrin.

Mut elämä etenee. Jotenki. Koko ajan. Must tuntuu et en selviä mut oonhan jo tähänki asti selvinny. En ainakaan aio luovuttaa. Vittu mä taistelen.

Pelko

Pelko. Oikea tai epätodellinen. Itsensä pelko. Sisäisen maailmansa pelko. Oman persoonallisuutensa pelko. Omien ajatusten pelko. ELÄMÄN PELKO.

Mä pelkään, ja mä en uskalla luottaa. Luottaa siihen et asiat voi mennä hyvinkin ku ne on aina jotenki menny pieleen. Vaik toisaalta kaikki on aina selvinny. Silti ei uskalla luottaa. On jotenkin koko ajan varuillaan et mitä pahaa seuraavaks tapahtuu. Jotain pahaa tapahtuu. Tai sitten ei. En tiiiiiä.

Sitä pelkää kait ihan turhaan. Ainakin liikaa. Siitäkin voi ehkä oppia pois.

Kyll kaek järjestyy.

Armoa ajalle

Viiltävä tuska,
Siihen vangittuna,
Sydämesi turta,
Aina kahlittuna,
Elämäsi retki,
Repii enemmän hajalle,
Pitkä jokainen hetki,
Et anna armoa ajalle.

Pako rakkaudesta

Sinussa oli mitä kaipasin,
Silti sinua vain pakenin,
Tunteitani liikaa jarrutin,
Itseäni samalla satutin,
Polkumme veivät erilleen,
Vaikka tunteet elävät edelleen,
Niin paljon on kaipausta,
Se on kai RAKKAUTTA.

Kipua

Kipu, joka puuduttaa,
tunne, joka suututtaa,
irti ei päästä otteestaan,
riuhtoo aina uudestaan,
Se saa sut murtumaan,
kaiken taas sortumaan,
tahtoisit jo kääntää sivua,
mutta kaikki mitä tunnet on kipua.

Levoton tyttö

Mun pitäs nukkua. Kello on puol kolme, yöllä. Oon ollu jo tunnin hereil ja mul on niin levoton olo et en pysty nukkumaan. Ei mua ees väsytä. Mul on hyvä fiilis. Mut vituttaa ku tiedän et pitäs nukkua.

Mutta toisaalta ei ees tee mieli nukkua ku kerranki ei ahista. Ajatukset tosin lentää ehkä vähän liiankin nopeesti. Ylivireystila. Tai joku semmonen. Vaiko vaan yliväsymistä. God knows but won't tell.

Vaikee keskittyä. Ei saa oikein kiinni mistään. Tekis mieli juosta joka suuntaan yhtä aikaa. Mun jaloilla on oma elämä. Jalkani kulkevat, minä en.

Kun mikään ei tunnu miltään

Sanasi tuuleen kai lensi,
Onnesi sinut jätti,
Yksin jäit pimeään,
Olotilaan tyhjään,
On vain tunnottomuus,
Aika ja ikuisuus.

Piilevä viha

Mä tein jotain mitä en ikinä tekis. Kävin ihmisen päälle. Hyökkäsin ku villipeto. En tosin ollu aivan tässä maailmassa mut onko se mikään puolustautuminen. En oikeesti haluis pahaa kellekkään. En ees tälle ihmiselle. Vaikka paljon pahaa se on aiheuttanu. Silti toivon sille kaikkee hyvää.

Mä oon kamala ihminen, vaikken ollukkaan tietoinen tekemisistäni se olin silti minä. MINÄ. Osa minua mut silti minä. Ehkä siinä tilanteessa koin sen ihmisen jotenkin uhkana. Mun reaktio oli puolustautuminen. Taistele tai pakene. Mä taistelin.

Vaikka kuinka koitan ymmärtää tapahtunutta niin en vaan käsitä. Miten tilanteet karkaakin aina niin pahasti käsistä. Mä en pärjää itelleni. Se on pelottavaa.

Mun sisällä on myös paljon vihaa, joka ei löydä tietään ulos. Ehkä se tänään otti vallan mun kehossa. Sitä vihaa on varmaan enemmän ku tiedänkään. Enemmän ku voin ymmärtää.

Mä kaikkeni yritän. Et hallitsisin itseni. Mut se ei aina onnistu. Oon niin saatanan vihanen myös itelleni. Mun eri osille. Painukaa kaikki vittuun. Haluun olla kokonainen. Ehjä. Tasapainonen. Mut oon kaikkee muuta.

...

Surun sun silmistä nään,
Mun on mentävä silti,
Oon tässä vielä tänään,
Mutta pitää päästää irti,
Meistä kaunis muisto jää,
Pidetään kiinni siitä,
Ollaan tässä hetki tää,
Vaikka tiedän ettei se riitä.

Pienen lapsen hätä

Mä heräsin ku säikähdin. Ehkä näin painajaista. Se laukas pelon tunteen, vaikka samaan aikaan tiesin et ei oo mitään pelättävää niin silti pelkäsin. Pelko ehkä laukas paniikin tunteen. En mä tiedä. Mua pelotti, tärisytti ja oli helvetin levoton olo vaikka koitinki pysyy rauhallisena. Mul oli hätä vaikkei ollu mitään pelättävää. Pienen lapsen hätä. Paha olla. Turvaton olo. Ja tunne, et oon ihan yksin..

Pelkää mut ymmärtää et ei tarvi pelätä. Sisäinen ristiriita. Tunteet ja ajatukset on ristiriidassa. Sillon meinaa mennä hermot. Ei jaksas sitä TAAS. Mut mä jaksoin. Mä selvisin.

Nyt peittelen sen pienen lapsen nukkumaan ja sanon sille et ei oo mitään hätää. Ei mitään pelättävää.

Hiljaisuuden huuto

Huuto hiljaisuuuden,
Vain sinä kuulet sen,
Suru suuri sydämen,
Valtaa tämän hetken,
Katsot kaukaisuuteen,
Kuin tyhjyyteen,
Kaipaat päivään toiseen,
Iloon ja vapauteen.

Ei itku auta

Itkut liian monesti kai itketty,
Veitset uudelleen haavoihin isketty,
Tunteita liikaa sisälle kätketty,
Liian paljon kaunista särjetty,
Ylös noustu mutta tipahdettu,
Tähän suohon kai itsemme hukutettu.

Hyppää hyppää hyppää

Nyt on pakko kirjottaa. Pakko. Pakko saada tätä tunnetta purettua. Tänään paha olo hyökkäs niin voimakkaasti et kiipesin katolle. Tunnistin myös valtavan vihan tunteen itessäni. En tiedä mille olin vihanen. Itelle. Koko maailmalle. Sairaudelle. Sairaalalle. En tiedä. Ajatukset oli ihan sekasin. Ne ei rauhottunu.

Jokin ajatus sai mut kiipeemään katolle (tarkotuksena hypätä pää eellä alas) mut sillonki ajatukset tuntu osittain vierailta. Niinku joku ois käskeny mun hypätä. Se ei ollu mun ajatus. Vai oliko? Oliko mulla vaan niin helvetin paha olla. Ainakin nyt on. Jos oisin nyt siellä katolla hyppäisin heti.

Mä kuitenki soitin kaverille sieltä katolta ja sain apua. Ehken siis kuitenkaa halunnu kuolla kerta soitin. On vaa nii paha olo. Oon vaan nii vitun kyllästyny tähän samaan pyöritykseen (paha olo, vähä helpompi olo, paha olo jne..) Mä oon taistellu niin kauan. Voitanko ikinä tätä taistelua. Taistelu omaa mieltä vastaan.

Mä oon jo kauan ajatellu et tää kaikki sais loppua. Siis ihan oikeesti loppua. Tää elämä. Aattelen aina et no jos tän viikon selviäis. Sit aina siirrän sitä suunnitelmaa. Et vielä tää päivä. Vielä muutama päivä. Ajatus siitä et ei tartteis enää kauan jaksaa, se helpottaa vähä.

Mä en tiedä mitä mä teen. Oon ihan hukassa. Hukassa itteni kans. Paha olo on ainut mitä tiedän tällä hetkellä. Niiiiiiin saatanan paha olo. Ja mä vaan itken. Itken ja itken. Ei itku enää auta pahaan oloon. Ei uni väsymykseen. Ei mikään tähän tunteiden sekamelskaan.

Kyllä se siitä. Ei se siitä.

Karu totuus

Mul on saatanan paha olla. Se "onnellisuus" ja se kaikki touhuaminen on vaan sen pahan olon pakenemista. Oikeesti se on olemas koko ajan. Se helvetin paska sietämätön paha olo.

Sex, drugs and rock'n roll. Niilläkö olo helpottuu. Ehkä ihan vähäks aikaa. Mut ei silti yhtään. Kaikkee on kokeiltu.

Mä oon musta laiva joka lipuu synkissä vesissä. Ulospäin koitan olla keltainen pieni söpö soutuvene. Helpompi olla jossain roolissa. Melkeen joskus uskoo siihen rooliin itekki.

Mä niiin haluisin vaan luovuttaa. Se ois niiin helppoo. Mut mä en luovuta. Mä ajelehdin tääl synkissä vesissä. Ehkä joskus aurinko tulee pilvien lomasta. Ehkä joskus.

Onnellinen?

Tänään mä oon onnellinen. Ahdistus saa luvan pysyä poissa. Mul on hyvä fiilis. Ihmisten näkeminen ja "elämässä kiinni oleminen" auttaa kummasti. Liian kauan samojen seinien sisällä oleminen ei oo kellekkään hyväksi. Kosketus ulkomaailmaan. Se on oltava.

Joinain päivinä ei ehkä anna itselleen lupaa olla iloinen. On ajatus, että en saa iloita. En saa olla onnellinen. Kyllä ihminen on tyhmä. Pitäisi nauttia kaikesta pienestäkin. Antaa hymyn tulla kun se on tullakseen. Samoin toinen ääripää, pitää antaa myös itkun tulla.

Mä koitan aika usein peittää mun tunteita. Tajusin sen just. Monenlaisia tunteita. Joitain tunteita ehkä pelkää tai luulee et ne tulee liian voimakkaina. Sitä koittaa vaan pitää yllä tasasta tunnetilaa.

Ja tämä taas on ristiriidassa sen kanssa että mä oon tosi tunteellinen ihminen. Haluun tuntee. Kokea, elää, nauttia. Tuntee jotain suurta. Mä en kestä semmosta tasapaksua paskaa. Mä oon tämmönen elämyshakunen tyyppi. Välillä ois hyvä osata vähä rauhottuakkin.

Kaikkee sitä taas päässä pyöriikin.

Elämää ei sen enempää

Elämää ei sen enempää, mut on vaa yks minkä voi menettää..

Arvostus. Elämää kohtaan. Sitä mä oon miettiny. Sanotaan et elämä on lahja. On se. Pitää osata arvostaa pieniä hyviä asioita, jaksaa niiden avulla. Jos elämä loppus niin kaikki hyvä, vaikka sitten pienikin, loppus myös. Eli elämän täytyy jatkua. Mun täytyy jatkaa sitä.

Välillä ei osaa arvostaa mitään. Ei toisen lohduttavia sanoja. Ei ystäviä jotka kuuntelee. Kaikki keskittyminen on välillä omassa olossa. Sitäkään ei sais miettiä liikaa. Tänään aion arvostaa jokaista pientä hyvää asiaa, jokaista jonkun mulle antamaa hymyä.

Tällä hetkellä mua masentaa, hiukan ahdistaakin. Mut sitäkin voi arvostaa. Vaikka hölmöltä kuulostaakin. Kun sua masentaa joku asia sä joudut miettimään sitä. Pyörittämään sen päässäs miljoona kertaa. Sit sä saat jonkunlaisen rauhan asian kanssa. Sovinto itsensä kanssa. Eli jos sua ei masentas sä et miettis etkä sä pääsis eteenpäin.

Samaan aikaan kun arvostaa asioita on kiitollinen niistä. Sekin on joskus hukassa. Kiitollisuus.

Itsensä arvostaminen on kaikista tärkeintä. Mä en arvosta itseeni tarpeeks. Sen voin myöntää. Mut sitäkin voi opetella.

Arvostus ja kiitollisuus, päivän sanat.

Kuin lipuva laiva

Se mä oon. Hitaasti lipuva laiva. Tyynellä merellä. Aurinkokaan ei paista. Hetkestä toiseen tuntematta silti mitään. Ajantaju on kateissa. Mä oon automaattiohjauksella. Teen kaiken mikä pitää. Vaikka musta tuntuu et joku muu on tehny tän kaiken. Mä vaan olen. Olen ja menen ja teen. Ja silti en tee.

Kun sen tajuaa se jopa pelottaa. Mut toisaalta tää on tuttua mulle. Nää tuntemukset on kuulemma yleisiä dissosiaatiohäiriössä. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö, kuulostaa joo tosi hyvältä. Mut minä oon minä. Mut kuka minä oon. En ainakaan se kuka haluaisin olla. Tai ehkä haluaisin olla minä mut ilman tätä sairautta. En mä tiedä. En tiedä tiedänkö.

Tuntuu et nää päivät menee hukkaan. Valuu ohi, huomaamatta. Elämää menee hukkaan. Haluisin elää kaikki hetket. Ja ilman tätä jatkuvaa pahaa oloa. Hetkessä kiinni pysyminen on välillä tosi vaikeeta. Miksi, oi miksi. Miks just minä. Minä, lipuva laiva.

Jonnekkin ja takas

Taas äsken mä vaan katosin jonnekkin. Vajosin toiseen maailmaan. En muista siitä mitään. En ehkä haluiskaan. Ehkä koitin siinä hetkessä kivun kautta palauttaa itseeni tähän maailmaan. Mut ehkä sillon ei tunne kipua. Ajankulustakaan ei oo mitään käsitystä. Aikaa taas vaan katos.

Nyt oon taas kiinni hetkessä. Vai oonko. Ajatukset on ihan sekasin. Päässä ne sotii. Kuka siellä huutelee. En tiedä. Mut se on joku jolla on paha olla ja se haluis mullekkin pahaa.

Mä koitan lohduttaa sitä. Koitan ymmärtää. Mut en vittu ymmärrä. Mä oon vihanen sille vaik mun pitäs ehkä vaan osata rakastaa sitä. Onhan se osa mua kuitenkin. Ja itseään pitäs rakastaa. Vaikka tiedä siitä sitten.

Näitä hetkiä on ja tulee olemaan, niitä vaan on ihan liikaa. Ja ne tulee monesti niin yllättäin. Sillon ei mahda mitään.

Olen voimaton taistelussa itseäni vastaan.

Kaikella on tarkotus

Taival on raskas,
Sen kulkee jokainen,
Onni joskus matkas,
Joskus oon iloinen,
Myös kipua ja tuskaa,
Syy sen on arvotus,
Mut mitkään ei oo turhaa,
Kaikella on tarkotus.

klo 03:45

Heräsin taas tähän paniikkiin. Sydän hakkaa ja ajatukset meinaa karata käsistä. Mut mä hengittelen syvään, kyl tää tästä. Aina se jossain vaihees helpottaa vaik ei se sillä sillä hetkellä siltä tunnu.

Tähän aikaan ei kyl muutenkaan voi olla kovin järkevät mietteet. Liikaa ajatuksia päässä. Rintaa puristaa. Istun tämmösessä sikiöasennossa. Mietin elämää ja kuolemaa. Kaikkee raskasta.

Mä en anna ahdistuksen nyt voittaa. Mun on PAKKO nukkua. Ees tänä yönä. Mutta mua pelottaa. Mutta koitan halata itseäni ja sanoa et: EI OLE MITÄÄN HÄTÄÄ. Nyt nukkumaan takas.

Yön pimeiden tuntien runo:

Kaiken synkän näen näissä vesissä,
Kaiken sen surun omistan,
Ilo jossain mutta missä,
Sielläkö jos silmäni ummistan,
Pakoon tätä pahaa maailmaa,
Jossa pieni tyttö vain pelkää,
Jos hymyn huulilleni saan,
Riittääkö voima senkään.

Sitä silmät ei nää

Harva sen näkee. Vielä harvempi voi vähän ymmärtää. Suurin osa ei osaa arvatakkaan. Jotkut yrittää mutta ei tiedä silti mitään.

Paha olo. Käsittämättömän paha olo. Se on olemassa koko ajan. Välillä jokin hyvä työntää sitä vähäks aikaa pois. On se "hyvä" hetki. Mut aina se paha olo palaa mun luokse. Aina. Se asuu minussa.

Minäkään en aina ymmärrä. Eli miten joku muu vois.

Mä kaikkeni yritän ja yritän. Et se menis pois. Häviäis. Mut ei. Ei se mee pois. Ei ikinä.

Mut vielä mä koitan taistella, vielä on taistelutahtoa. Mutta taisteleminen on raskasta. Aivan helvetin raskasta! Joka päivä mietin et miten mä jaksan. Ja et miks pitäs. Itseni takia? Eniten rakkaiden ihmisten takia.

Rakkautta on olla olemassa jonkun sulle tärkeen vuoksi.

Mul on helvetin paha olla, mut mä koitan jaksaa hymyillä.

Vain yksi runo

Oliko elämäni eilen,
Kuka olen tänään,
Sumuista ja sekavaa,
Herään samaan päivään usein,
Odotan auringon nousua,
Parempaa huomista,
Olo kuin unessa,
Ovatko tunteeni aitoja,
Ajatukset omiani,
Määrääkö tuuli suuntani,
Entä kantavatko jalkani,
Olen keskellä myrskyä,
Ajatusteni ristiriidassa,
Valon päässä lisää tunnelia,
Olen kadottanut itseni,
Menettänyt määränpääni,
Unohtanut eilisen,
Kärsinyt jo huomisen.

Kipua ja pakenemista

Kipua. Sitä mä pakenen. Mut vaikka kuinka juoksen pakoon nii en pääse. Itseään ei voi paeta. Omaa mieltä ei voi paeta.

Välillä luulee et paikanvaihto auttaa. Ajatus et jossain muualla on parempi olla. Mutta ei ole. Ei vaikka olisit "turvallisten seinien" sisällä.

Mä en osaa asettua mihinkään. Viimeks ihan pienenä mulla oli koti. Paikka jonka tunsin omakseni. Sen jälkeen oon vaan pyöriskelly täs maailmas. Eri laitoksissa. Mul on ollu monta eri kämppääkin, mut ei ne kodilta oo tuntunu. Ehkä koti on siellä mis on hyvä olla. En mä tiedä.

Saavutanko ikinä sitä hyvää oloa, ettei tarvis päivästä toiseen taistella. Jospa mulla joskus olis koti. Paikka johon vois mennä, nakata avaimet pöydälle ja heittäytyä sohvalle. Ja olla vaan. Olla niin et on hyvä olla. Ehkä sekin päivä tulee vielä. Mut sitä ennen on taisteltava. Juostava verenmaku suussa.

Aina pakenen,
Pakoon en pääse,
Liekit kannoillani,
Tuska sisälläni,
Sota mielessäni,
Todellisuus musertaa,
Aika vain ahdistaa.

Odotus

Odotus. Se on pahinta. Aika ei ole ystävä. Aika pitkittää minuuttejaan. Ehkä se kostaa mulle. Kaikesta siitä ajasta kun oon tehny väärin.

Aika matelee niin tolkuttoman hitaasti. Odotus ei tunnu loppuvan. Tunti ei vaihdu toiseen. Joskus tuntuu myös et aika pysähtyy. Vastakohtana tälle on et aika vaan häviää. Kuten sanottu, aika ei ole ystävä. Ja odotus on pahinta.

Kun sulla on paha olla, aika nakkelee sua seinille. Helpotusta ei näy. Ei valoa tunnelin päässä. Vaikka kuinka odotat. Tai koitat tappaa aikaa. On vaan paha olo ja aika. Not good.

Toisaalta aika on arvokasta. Sä et saa sitä ikinä takasin. Silti sä toivot et kumpa tää hetki ois ohi. Tai jossain sisimmissään kait sitä toivois et tämä hetki ois hyvä, ja kestäs ikuisuuden.

Toivois ajan olevan ystävä.