Nyt on pakko kirjottaa. Pakko. Pakko saada tätä tunnetta purettua. Tänään paha olo hyökkäs niin voimakkaasti et kiipesin katolle. Tunnistin myös valtavan vihan tunteen itessäni. En tiedä mille olin vihanen. Itelle. Koko maailmalle. Sairaudelle. Sairaalalle. En tiedä. Ajatukset oli ihan sekasin. Ne ei rauhottunu.
Jokin ajatus sai mut kiipeemään katolle (tarkotuksena hypätä pää eellä alas) mut sillonki ajatukset tuntu osittain vierailta. Niinku joku ois käskeny mun hypätä. Se ei ollu mun ajatus. Vai oliko? Oliko mulla vaan niin helvetin paha olla. Ainakin nyt on. Jos oisin nyt siellä katolla hyppäisin heti.
Mä kuitenki soitin kaverille sieltä katolta ja sain apua. Ehken siis kuitenkaa halunnu kuolla kerta soitin. On vaa nii paha olo. Oon vaan nii vitun kyllästyny tähän samaan pyöritykseen (paha olo, vähä helpompi olo, paha olo jne..) Mä oon taistellu niin kauan. Voitanko ikinä tätä taistelua. Taistelu omaa mieltä vastaan.
Mä oon jo kauan ajatellu et tää kaikki sais loppua. Siis ihan oikeesti loppua. Tää elämä. Aattelen aina et no jos tän viikon selviäis. Sit aina siirrän sitä suunnitelmaa. Et vielä tää päivä. Vielä muutama päivä. Ajatus siitä et ei tartteis enää kauan jaksaa, se helpottaa vähä.
Mä en tiedä mitä mä teen. Oon ihan hukassa. Hukassa itteni kans. Paha olo on ainut mitä tiedän tällä hetkellä. Niiiiiiin saatanan paha olo. Ja mä vaan itken. Itken ja itken. Ei itku enää auta pahaan oloon. Ei uni väsymykseen. Ei mikään tähän tunteiden sekamelskaan.
Kyllä se siitä. Ei se siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti