Mä alan pikkuhiljaa ymmärtämään itteeni paremmin. Tätä dissosioimista. Mun persoonallisuus on pienenä jakautunu eri osiin et mä kestäsin. Se pieni ihminen on ulkoistanu kaiken sen pahan itestään ja luonu toisen todellisuuden. Se on ollu suojautumiskeino. Se paha ei oo tapahtunu mulle vaan jollekkin "muulle".
Nyt ne persoonallisuuden eri osat välillä "ottaa vallan". Esiin tulee se pieni tyttö joka pelkää ja on helvetin vihanen. Tai se joka haluaa paeta. Mä en viel kunnolla tunnista kaikkia osia ja en aina huomaa ku ne on valloillaan. Mut sen mä tiedän et niil on helvetin paha olla.
Mä haluan oppia ymmärtämään niitä. Kun mä ymmärrän niitä, mä ymmärrän itteeni. En tiedä miks, mut samaan aikaan ku haluun ymmärtää niitä myös vihaan niitä. Ne pilaa mun elämän! No, ei sais aatella näin. Mä en oo tätä valinnu. Mut en silti osaa vielä hyväksyä et mun elämä nyt vaan on tämmöstä.
Tänään vihan tunne hyökkäs. Mun nyrkki oli osunu seinään. En oikein muista tilannetta. Mutta sillä pikkusella oli paha olla. Mulla oli paha olla. Palasin kuitenkin melko nopeesti tähän päivään. Sit mun oli paha olla tässä hetkessä. Ja on vieläkin.
Mä oon vaan itkeny. Itkeny pois sitä pahaa oloa. Nyt pitäs kait koittaa kasata ittensä. Tai sit jos vaan antas itelleen joskus luvan olla heikko. Luvan voida huonosti. Tänään ei oo hyvä päivä mut ehkä huomenna on.
Vielä runo liittyen aiheeseen:
Se pieni tyttö sun sisällä,
Anna sen välillä itkeä,
Kuljet synkän sumun keskellä,
Mutta sä oot sitkeä,
Et oo aina kiinni hetkessä,
Mieli harhailee,
Mut kauneus on sun silmissä,
Sun silmät hymyilee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti